RIIPPUVUUDET JA ADDIKTIOT

Addiktoituva ihminen synnyttää itsensä rinnalle addiktiivisen persoonallisuuden, johon hän luo riippuvuussuhteen. Addiktio on yritys kontrolloida, säädellä tunteita, tunnekokemuksia ja saadaksemme mielihyvää, saavuttaaksemme rauhan. Addiktilla on käsitys, että hän voi itse vaikuttaa niihin, ehkä alussa voimmekin mutta myöhemmin emme, sairauden edetessä. Itse olen kokenut sisäisen addiktin, kuin apulaiseksi, joka hoitaa ja lääkitsee minua. Minun tyydyttymättömiä tarpeita sekä tunteita, väärin keinoin esim. alkoholilla ja seksillä. Todellisen minän ääni hukutetaan, koska on niin paha olla, yksinäisyydessä. Addiktio on tunneperäinen sairaus, se ei noudata järjen logiikkaa. Siksi addiktin toiminta näyttäytyykin muille täysin järjen vastaisena. Kaikilla meillä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, tarve läheisyyteen, tunteiden kokemiseen. Addiktilla nämä tarpeet tyydyttyvät addiktiobjektin tai toiminnan kautta. Addikti vetäytyy kaikista ihmissuhteista korvatakseen ne addiktiolla, koska hänen psyykkeensä on hauras ja epävakaa. Ihmissuhteet eivät tarjoa addiktille turvaa vaan addiktikäytös, sen ennalta-arvattavuuden ja luotettavuuden tuoma illuusio.

Addiktion ensimmäinen vaihe

Addiktion ensimmäisessä vaiheessa addiktin persoonallisuus muuttuu pysyvästi. Sairaus ehtii yleensä kehittymään pitkälle, ennen kuin addikti itse tai muut ihmiset ehtivät edes sitä huomata. Addikti kokee aluksi positiivisen mielialamuutoksen tietyn toiminnan seurauksena kuten ostamalla, voittamalla peleissä, päihtyminen. Mielihyvän tuottaminen addiktille on tärkeämpää kuin muut ihmiset, addikti eristää itsensä ihmisistä ja hengellisyydestä. Hän korvaa terveet, hoitavat suhteet addiktiobjekteilla ja toiminnalla. Addikti etsii vapautusta epämiellyttävistä tunteista sekä tilanteista nimenomaan esim. päihteiden avulla mutta tästä toiminnasta seuraa kipua, joka taas pitää taltuttaa päihteellä ja näin syntyy kierre. Addiktiosairaus etenee, se on ottanut koko ajan enemmän valtaa ihmisessä ja syntyy sisäinen ristiriita. Self häpeää addiktiivisen persoonallisuuden ajattelua ja tekoja, häpeä kasvaa ja johtaa taas addiktiivisen käytöksen lisääntymiseen. Häpeä ajaa ihmisen epätoivoiseen ajatteluun ja kohti itsetuhoa, sitähän addiktiivinen käytös pohjimmiltaan on.

Addiktiivinen logiikka ei perustu tosiasioihin, vaan addiktiivisen suhteen kieltämiseen. Addikti uskoo etteivät hänen ongelmansa johdu addiktiosta vaan muista tekijöistä, esim. huono avioliitto, työpaikka. Tämä johtaa pikku hiljaa yksinäisyyteen, koska addikti torjuu kaikki addiktisuhdetta uhkaavat tekijät, myös vieraannuttaa lisää, vie kauemmas omasta todellisesta itsestä. Näin myös itsensä tai muiden ihmisten satuttamisella, luokkaamisella ei ole addiktille merkitystä.

Addiktion toinen vaihe

Toisessa vaiheessa addiktin käytös alkaa muuttua, läheiset alkavat huomata, että kaikki ei ole hyvin. Muut ihmiset “näkevät” addiktion olemassaolon. Addiktille syntyy riippuvuus addiktiokäytökseen, addiktiivinen persoonallisuus ottaa ylivallan ihmisestä ja toiminnasta tulee elämäntapa. Alkaa asioiden järjestely, jotta ne palvelisivat addiktion toteutumista.

Addiktion kolmas vaihe

Addiktion kolmannessa vaiheessa ihmisen elämä romahtaa, addiktio ottaa täydellisen vallan ihmisestä ja hänen ympäristöstään. Mutta tässä vaiheessa addiktiivinen käytös ei enää tuota mielihyvää. Kipu on liian kova, jotta addiktiivinen käytös pystyisi poistamaan sen, “päihdyttävät” kokemukset vain lievittävät. Tapa toimia hirvittää addiktia itseäänkin, vaikka se onkin ainoa asia mikä tuottaa turvaa. Addiktin lähellä on enää ne ihmiset, jotka säälivät tai tuntevat syyllisyyttä lähteäkseen. Addiktiivinen persoonallisuus haluaa olla yksi mutta self ei. Tule lähelle mene pois. Addikti voi joutua myös tässä vaiheessa ongelmiin ympäristönsä kanssa, lähipiirin tai rikkoen esimerkiksi lakia saadakseen päihteitä. Hän ei välitä itsestään, itseviha, itseinho, ja häpeä omasta itsestä ovat ominaisia tuntemuksia. Psyykkisen stressin alla fysiikka murtuu ja sairastuminen on tosi asia, ravinnon ja liikkumisen jäädessä usein myös yksipuoliseksi. Pahimmassa tapauksessa addiktin viha ja häpeä ovat niin suuria, että hän haluaa päättää päivänsä, murhaten näin oman addiktiivisen persoonansa. Itse olin loppujen lopuksi varmasti, lähellä ainakin vakavaa sairastumista, ehkä jopa kuolemaa en niinkään päihteiden takia vaan läheisriippuvuuteni takia, elin toisen sisäisen lapsen tunteita, kadottaen itseni.

Toipuminen addiktiosta

Toipuminen on, ennen kaikkea hyväksyä, sekä ottaa vastuu addiktiivisesta persoonasta ja käytöksestä. Kaikki toipuminen alkaa kuitenkin aina omasta halusta ja rehellisyydestä itseään, sekä omaa tilannetta kohtaan. Tämä antaa voimia hakea apua toisista ihmisistä, kohti hengellisyyttä ja kohti totuutta, itseä. Itseymmärryksen kautta, terveiden ihmisten läsnäolo ja rakkaudelliset katseet, rajat parantavat. Näin vapautuminen häpeästä on alkanut, rehellisyys kaiken perustana. Kukaan ei voi muuttaa toista ihmistä, sanoi pappi minulle alttarilla. Tästä alkoi ahdistuksen polku, joka johti niin suureen pahaanoloon (peilaus), että oli pakko hakea apua. Näin alkoi menneisyyden läpikäyminen ja pikku hiljaa vapautuminen nykyisyyteen, hyväksymällä tämä puoli itsessä. Minulla konkreettinen alku ja kontakti muihin ihmisiin oli retriitti. Tätä kautta tuli mentor, jota suojelin aluksi kaikin keinon rasittumasta minusta, pelko hylätyksi tulemisesta oli niin suuri.

Ihminen ja sairaus on kaksi eri asiaa, tämä on hyvää pitää mielessä sekä auttajan, että pikku hiljaa myös addiktin alkaa tunnetasolla, tämän ymmärtämään. Lyhyesti itsellä toipumisen kulku oli ja on, hyväksyminen, myöntäminen, vastuunottaminen, kontakti, ihmiset/ryhmä, henkilökohtainen apu, tiedostaminen (pää ja tunne) ja aika nopea irtautuminen riippuvuuksista, kasvuprosessin/itsensä hoitamisen jatkuminen/ryhmät, rajojen ymmärtäminen ja tie erillisyyteen. Nyt omaa käytöstä on alkanut ohjata self, (aikuinen) yhteydessä Jumalan rakkauteen.

Addiktion syitä

Mikä sitten altistaa riippuvuuksille ja miksi se on niin yleinen ilmiö? Vastavuoroisuuden, vuorovaikutuksen puute ja tätä kautta turvaton kiinnittyminen vanhempaan ja vanhempiin. Lapsen tarpeisiin ei ole vastattu oikealla tavalla. Turvaton lapsi alkaa hakemaan hyväksyntää olemassa ololleen, tunteilleen ja tarpeilleen. Aikuisen turvan puuttuessa, lapsi ei opi säätelemään omia tunteitaan ja näin syntyy rajattomuutta. Lapsi ei näe itseään, kun ehkä kukaan vanhemmista, läheisistä ihmisistäkään ei ole häntä nähnyt ja kuullut. Hän on ollut olemassa aikuista varten, eikä aikuinen häntä varten. Tätä ihminen lähtee sitten hakemaan muualta, muista ihmisistä, eli hyväksyntää, rakkautta, että joku näkisi ja kuulisi. Tämä ei yleensä onnistu, ihmisen ollessa rajaton, tarvitseva ja vaativa, siis lapsenomainen, läheisriippuvainen.

Olin lapsena yksinäinen, ainainen huoli ja pelko harteilla äidistä hänen jaksamisestaan, kaipasin häntä, hänen läheisyyttään, syliä ja ikävä isää en tiennyt missä hän oli. Tyhjyyden tunteen muistan, kuulin lasten ääniä pihalta, halusin mennä mukaan mutta en uskaltanut, oli vain minä, huone ja yksinäisyys. Asuimme lähellä Turun rautatieasemaa ja muistan junien äänet, ne tulivat ja menivät, niin tekivät vanhempanikin, omien tarpeidensa mukaan, välittämättä minusta. Vetäydyin, eristäydyin etten aiheuttaisi harmia ja välillä yritin viihdyttää ja olla reipas parhaani mukaan. Yritin olla sanomatta, ei, joka asiaan, jotta pidettäisiin kilttinä ja asiallisena nuorena miehenä. En ole milloinkaan voinut olla oma itseni, en koskaan, en oikein sille isoäidillenikään, voinut olla ihan heikko. Tuntuu, että tänä päivänä monella on vastaavanlainen tilanne, perustarpeet tyydytetty mutta ei ketään aikuista läsnä, ehkä on kavereita, jolla on sama kohtalo, (terveet ahdistuvat ja väistyvät), kuten minun tapauksessani. Mikä on sen hienompaa, kuin ryhmässä päihtyä muiden “addiktikkojen” seurassa.

Entä vanhempien esimerkit juomisen osalta? Ehkä se minulle on antanut mallia, tapaa toimia, tavallaan sallinut esim. juomisen paremmin. Entä pelit ja pensselit eli seksi? Ne ovat myös ehkä paremmin tänä päivänä saatavilla ja käytössä. Peli laitteet jopa hankitaan (lapsille) korvaamaan läsnäolon puutetta, sen tuomaa tyhjyyttä. Seksiä tihkuu nykyään joka tuutissa, kaikkialla, näillä pohjilla mitä kuvasin ei ole vaikea jäädä “koukkuun” hakemaan tyydytystä, transsia, “huippukokemuksia”. Onko pahaolo, kivut lisääntyneet? En tiedä, ehkä riippuvuudet “näkyvät” paremmin, ovat esillä. Onko suorituskeskeisyys lisääntynyt? Onko kellään enää aikaa toisille tai itselle (hiljentyminen) haemmeko vain tarpeille, tunteille tyydytystä? Nopeasti, korvaavin keinoin, josta seurauksena on pahanolon, kivun kierre. Onneksi apua on myös enemmän ja helpommin saatavilla kuin ennen.